Tuntuu että keinovalaistussa maailmassa meiltä on kadonnut kyky nähdä valon nyansseja. Valoa joko on tai ei ole ja valon puute on aina ongelma. Syksyn tullen kaikki päivittelevät kuinka pimeää ja synkkää tulee ja kaamosmasennusta hoidetaan kirkasvalohoidoin.

Mutta jos uskaltaa astua sen keinovalaistun piirin ulkopuolelle ja antaa silmiensä tottua, niin huomaa ettei syysiltakaan ole ihan sysipimeä. Pimeintä tuntui olevan ihan pihavalojen rajalla, lapsuuden pimeänpelko nostaa päätään kun pitäisi astua valon ja pimeän rajan yli näkemättä mitä toisella puolella odottaa. Kun rajan ylittää niin yllättävän nopeasti silmä tottuu ja etsii ensin metsän tumman silhuetin aavistuksen vaaleampaa taivasta vasten, sitten tiekin alkaa erottua vaaleampana railona puiden välitse. Pelkokin hälvenee kun maisema on tuttu, hämärään verhoutuneena se vain näyttää uuden puolen itsessään. Ja pian huomaa nauttivansa tyynestä, kosteasta syysillassa sumun alkaessa nousta pehmeässä hämärässä. Kuinka kukaan voi masentua tästä?!

Valon vaihtelut on rikkaus siinä kuin vuodenaikojen vaihtelu muutenkin meidän leveysasteilla. Väheksymättä kesän yltäkylläisyyttä valon suhteen, nämä syksyn hämärät ja vaikkapa talvisen kuutamon häikäisevät kontrastit sykähdyttää. Jostain syystä syksy on aina ollut mulle voiman ja uudistumisen aikaa, ei puhettakaan mistään talvilepoon vetäytymisestä.